Kakolan värikäs historia

Vuonna 1839 keisari Nikolai I määräsi, että Suomeen tulee rakentaa työ- ja ojennushuoneita, joista yksi sijoitettaisiin Turkuun. Laitoksen tarkoituksena oli estää pahanilkisen miesväen kuljeskelemisesta vapaana ja samalla johdatella heidät parannukseen. Ajatuksena oli, että yhteiskuntaan sopeutumattomat asukkaat muuttuisivat pakollisen työn ja kurin avulla kunnon kansalaisiksi. Rakennuspaikaksi valittiin Kakolanmäki. Paikan puolesta puhui erityisesti se, että rakentamiseen voitaisiin käyttää Kakolanmäestä louhittavaa graniittia. Lisäksi paikkaa pidettiin sopivan syrjäisenä eikä sille uskottu koskaan olevan muuta käyttöä.

Kakolan päärakennuksen suunnitteli Yleisten rakennusten intendentinviraston johtaja, saksalainen Ernst Lohrmann. Rakennusta suunnitellessa Lohrmann ei noudattanut vankilarakentamisen uusia periaatteita, joissa suositeltiin yksittäissellejä, sillä Kakola oli nimenomaan tarkoitettu työ- ja ojennuslaitokseksi irtolaisille. Suurissa yhteishuoneissa asuvia asukkeja oli helppo liikutella työpaikasta toiseen.

Kun venäläiset sotilaat lähtivät Kakolasta, työ- ja ojennuslaitokseksi suunniteltu rakennus uudistettiin rangaistusvankilaksi, jotta 160 asukin sijasta sinne mahtuisi vähintään 300 vankia. Yläkerroissa olleet työsalit muutettiin vankihuoneiksi asentamalla niiden ikkunoihin kalterit. Vankila-alue rajattiin ja rakennukset yhdistettiin paksulla graniittimuurilla. Alueella oli päärakennuksen ja keittiön lisäksi nurkkarakennukset, joissa oli neliskulmaiset 9 metrin korkuiset vartiotornit.

Ruoka oli kuitenkin kehnoa. Puuron ja silakoiden huonosta laadusta valitettiin jatkuvasti. Kalja ja hapan leipä aiheuttivat vatsavaivoja. Monien vankien paino laski, sillä ruokaa ei ollut riittävästi kuusi päivää viikossa raskasta työtä tekevän miehen tarpeisiin. Vanki Ananias Puikkosen muistelmissa kerrotaan vuoden 1905 kalakapinasta. Vangeille tarjottavat kalat olivat jo pitemmän aikaa olleet huonolaatuisia. Ryhmä vankeja valitti ensin vahtimestari Forssille eltaantuneista silakoista. Hän vastasi, että täällä syödään mitä annetaan. Silloin eräs vangeista heitti silakat Forssin silmille ja kaatoi tämän maahan. Muut vangit ottivat vartijoiden aseet. Paikalle hälytettiin sotilaat, jotka saivat heti aseet pois vangeilta. Vangit määrättiin rinkiin pihalle ja he luulivat jo joutuvansa ammuttaviksi. Johtokunta piti tällöin kiireellisen istunnon ja päätti, että vangit olivat oikeassa. Kalavarastossa olleet viisitoista tynnyriä pilaantuneita kaloja heitettiin pois eikä vangeille koitunut rangaistusta.

Myöhemmin Kakolassa oli yleisenä käytäntönä, että joku henkilökunnasta maistoi ruokaa ennen kuin se jaettiin vangeille. Erään nuoren vartijan kerrotaan kovasti jännittäneen hänen kuultuaan, että ruoasta pitää antaa kirjallinen arvio. Kollegat lohduttivat, että kyllä sinä sitten tiedät mitä siihen pitää kirjoittaa. Kun hän avasi paksun arviointipäiväkirjan, hän näki sarakkeet, joihin kirjattiin kuka oli maistanut, mitä ja milloin. Arviointi-sarakkeessa luki joka kohdassa ”Maukasta”.

Auburnilaisessa yöselliosastossa oli 78 selliä. Yöselliosastolta käytiin päivätöissä, joten pienissä selleissä vietettiin vain klo 16–07 välinen aika. Osastolla ei saanut olla omia radioita tai televisioita. Käytössä oli keskusradio, jonka kanavan valitsi vartija. Silti etenkin vanhemmat eli yli 40-vuotiaat vangit viihtyivät osastolla, sillä siellä sai olla rauhassa. Kun tultiin töistä ja ruokailu oli ohi, vangit lukittiin selleihinsä ja kaikki sellit sulkeva puomi laskettiin alas. Kukaan ei tämän jälkeen päässyt häiriköimään käytäville. Eräs entinen vanki muisteli aikaansa osastolla 1970-luvulla, ja kertoi, että heillä oli erityisen hauskaa hernekeittopäivinä: ”Sitten me maattiin ilta selleissämme ja kuuntelimme toistemme rakkaudenkutsuja!” Yösellisiipi todettiin asuinkelvottomaksi 1980-luvun lopulla, mutta remontoinnin sijaan se poistettiin kokonaan sellikäytöstä 1989.

1950-luvulla Auervaara otti uudeksi sukunimekseen Karnas ja kirjoitti teoksen Nainen oli kohtaloni. Myös huijarin ura jatkui, minkä seurauksena hän sai syytteen kuolemantuottamuksesta erään epätoivoisesti rakastuneen uhrin tehtyä itsemurhan. Karnas tuomittiin vuonna 1956 vaarallisena rikoksenuusijana pakkolaitokseen kärsimään tuomionsa eristyksessä.

Kakolassa istuessaan Auervaara oli leppoisa mies, joka suoritti kevyitä tehtäviä kuten toimi pastorin apulaisena. Sunnuntaisin hän soitti Länsisellin kirkossa urkuja. Väkivaltaisia taipumuksia hänellä ei ollut. ”Luonteeltaan omahyväinen ja itsetietoinen. Käyttäytyy kaikin puolin moitteettomasti, mutta kaikesta kuultaa lävitse ylimielisyys”, kuvaili Auervaaraa Kakolan johtokunnan jäsen A. Alkio.

Ruben Auervaara kertoi kirjassaan sodan jälkeisestä Kakolasta, että vangit etenkin moittivat vartijoiden mielivaltaisuutta ja raakuutta: ”Valituksissa lieneekin ollut perää, mutta sen jälkeen kun nykyinen vankiloiden ylijohtaja Valentin Soine sai aikaan suuria muutoksia vankiloiden sisäisissä oloissa ja kun entinen Konnunsuon mallivankilan johtaja Erkki Vuori otti Turun keskusvankilan ohjat käsiinsä, ei tässä maamme kuuluisimmassa vankilassa ole valittamisen varaa. Henkilökohtaisesti en voi puhua kuin hyvää Turun keskusvankilan vartijoista ja johdosta.” 1950-luvun oloista hän kommentoi, että vankilassa ei enää tarvitse kärsiä vilua tai nälkää saati pelätä liian kovaa kuria. Pahinta hänen mielestään oli elämä vapautumisen jälkeen, sillä vanki oli loppuelämänsä ajan merkitty mies. Paluu normaaliin elämään oli melkein mahdotonta, joten tie johti lähes varmasti linnasta linnaan. Auervaara vietti eri vankiloissa yhteensä 26 vuotta. Vapauduttuaan vuonna 1959 Auervaara yritti parantaa tapansa ja meni naimisiin. Keväällä 1964 hänet kuitenkin pidätettiin jälleen avioliittohuijauksesta. 27. toukokuuta hän hirtti itsensä Helsingin rikospoliisin sellissä. Ilmeisesti hän ei enää halunnut joutua pakkolaitokseen.

Vankiloiden olot pysyivät lehtiotsikoissa, sillä 1950-luvulla tapahtui useita mieltä kuohuttaneita tapauksia. Kesällä 1952 olot olivat levottomat. ”Vankilaviranomaisten kertoman mukaan on vankilan asukkaissa aina havaittavissa levottomuutta, jos yhteiskunnassa tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Niinpä olympiakohu on saanut levottoman vankiaineksen veren kiertämään tavallista kiivaammin”, kerrottiin lehdessä Kakolan lukuisten karkaamisten syyksi heinäkuussa 1952, juuri ennen Helsingin olympialaisten alkamista. Pian tilanne kävi entistäkin kuumemmaksi. Kakolassa ja Helsingin keskusvankilassa tapahtui kaksi väkivaltaista karkausyritystä. Helsingin tapauksessa yksi vartija kuoli ja toinen haavoittui vakavasti. Tätä seuranneessa vilkkaassa sanomalehtikirjoittelussa vankiloiden tilaa pidettiin lähes skandaalimaisen huonona.

Kakolan muurien sisällä on useita työpajarakennuksia, joita on rakennettu ja remontoitu eri vuosikymmeninä. Vankilassa oli ennen työpakko. 1990-luvulla se muutettiin osallistumisvelvollisuudeksi, mikä oli käytännössä sama asia. Kakolan viime aikoina ei työtä enää ollut tarjolla kaikille, joten koulutus ja kuntoutus laskettiin osallistumiseksi. Kakolan metalli- ja puutyöverstaissa valmistettiin eri aikoina mm. armeijan vaatteita ja kenkiä, pirttikalustoja, lasten leluja, kapioarkkuja ja kuntosalilaitteita. Monet ns. venkulat harjaantuivat taitaviksi kirjansitojiksi. Museokeskuksesta lähetettiin kerran historiallinen kirja korjattavaksi Kakolan kirjansitojalle. Vankilasta kehotettiin ottamaan uudestaan yhteyttä marraskuussa, jolloin heidän taitavin kirjansitojansa yleensä hankkiutui talveksi takaisin vankilaan ja olisi silloin taas töissä.

Varsinaisen vankilan suljetun alueen ulkopuolelle, eteläsivustalle valmistui vuonna 1953 kaksikerroksinen työliikkeen toimisto- ja varastorakennus, jossa sijaitsi myös 1980-luvulle asti yleisölle avoinna oleva vankilan myymälä sekä omassa eristetyssä rauhassaan oleva ruumishuone-siunauskappeli.Työpakosta osallistumisvelvollisuuteen

Länsisellin pelkääjien osasto oli vankilan kaikkein suljetuimpia osia. Pelkääjiksi kutsuttiin vankeja, jotka pelkäsivät henkensä puolesta enemmän muurien sisäpuolella kuin ulkomaailmassa. He olivat mm. pedofiileja, lapsimurhaajia ja huumekuriireja. Vankilakielessä heitä kutsuttiin liskoiksi, koska muiden saapuessa he hävisivät piiloon kuin sisiliskot. Vangit olivat yhden miehen selleissä ja täysin eristyksissä muusta vankilayhteisöstä. Yleisin syy osastolle joutumiseen oli päihteiden käytöstä johtunut velkakierre. Pelkääjien määrä kasvoi koko ajan erityisesti huumeiden ja huumekaupan tultua entistä voimakkaammin mukaan kuvaan.

Pohjoisselliin tehtiin muutamia turvasellejä. Niissä oli omat vessat, joten vankeja ei tarvinnut päästää kaatoselliin. Niissä oli myös tuplaovet, joiden avulla vangille voi ojentaa ruoan kalterioven luukusta vangin pysyessä lukkojen takana.